Miltä sinusta tuntuisi, jos sinua tökittäisiin haarukalla tai veitsellä?

Otsikon kysymystä pohdiskelivat Alanurmon koulun 2.-3.-luokkalaiset ketjukirjeessään 6.-luokkalaisilta. Oivaltavan lapsenomainen kysymys kiteyttää hyvin sen, mitä ketjukirjeillä tavoitellaan. Niiden tarkoituksena on herättää ajatuksia ruokahävikistä ja siitä, miksi ruokaa kannattaa arvostaa.

Ketjukirje-konsepti on taiteilija-asiantuntija Iina Taijonlahden kehittämä menetelmä, jossa oppilaat käyvät luokkien ja kouluhenkilökunnan välistä kirjeenvaihtoa pohtien ruokahävikkiä, kouluruokailua ja omaa suhdettaan ruokaan. Taiteellinen lähestymistapa antaa luvan heittäytyä, olla hauska, yllättävä ja viisas samaan aikaan. Lasten kirjoittamissa ketjukirjeissä näkyykin vilpitön uteliaisuus ja suora kysymisen taito, jota aikuiset joskus turhaan sensuroivat.

Konsepti syntyi osana Lapuan kaupungin kaksivuotista Nahistuneet naatit -hanketta, jossa lautashävikin vähentämiseen etsitään ratkaisuja taiteellisen asiantuntijuuden keinoin. Keväällä 2025 neljän taiteilija-asiantuntijan menetelmää pilotoitiin Lapuan yläkoululla ja kaksi konseptia valittiin jatkotestaukseen Lapuan alakouluille loppuvuodeksi 2025.

Ruokahävikki tuntuu oudolta

Tiistaina 2.-luokkalaisten oppitunnilla käy kuhina. On aika vastata ruokalan henkilökunnan kirjoittamaan ketjukirjeeseen, jossa oppilailta on kysytty, millainen on hyvä ruokailuhetki. Kysymykseen vastaamisen lisäksi kunkin luokan ketjukirjeessä pohditaan taikavoimaa, jonka avulla ruokahävikkiä saataisiin pienemmäksi. Myös seuraavalta ketjukirjeen kirjoittajalta kysytään mieltä askarruttava asia ruokahävikkiin liittyen.

Kahdeksanvuotiaat Mikko, Elli ja Helmi ovat yhdessä vastaamassa ruokalan henkilökunnan kysymykseen hyvästä ruokailuhetkestä. Vastaus on yksimielinen.

”Ruokalassa on parasta, kun on hiljaista eikä tule paljon ruokahävikkiä”, lapset toteavat yhdessä.

Hiljaisuus ruokalassa jää lasten mukaan usein kuitenkin vain haaveeksi, kun oppilaat pitävät kovempaa meteliä kuin opettajat.

”Meillä on siellä ruokalassa sellainen kello, että jos on oikein paljon meteliä niin sitä kelloa soitetaan, että nyt hiljaisuus. Ja sitä kelloa soitetaan aika monta kertaa.”

Vaikka ruokahävikistä on syksyn aikana keskusteltu oppitunneilla, kertovat Mikko, Elli ja Helmi kuulleensa siitä aikaisemmin myös kotona ja iltapäiväkerhossa.

”Aika paljon on iltiksessä puhuttu ruokahävikistä. Joskus jää joku pala leipää, ja kun sen on vienyt biojäteastiaan, niin siellä on ollut aika paljon ruokaa. Se tuntuu oudolta”, Helmi kuvailee.

Kysyttäessä, miksi ruokaa jää joskus omalle lautaselle syömättä, lapset vastaavat nopeasti.

”Jos ei oo niin hyvää ruokaa tai ei vaan jaksa syödä.”

Lapsille syyt ovat selkeitä ja arkisia, mutta niiden ääneen sanominen on tärkeä osa ketjukirjeiden ideaa. Se auttaa heitä tunnistamaan omia valintoja sekä ymmärtämään, millaisilla pienillä teoilla ruokahävikkiä syntyy ja miten sitä voisi vähentää.

Taikavoimat apuun ruokahävikin pienentämiseksi

Toisessa ryhmässä 7-vuotiaat Aino, Laura ja Taavi sekä 8-vuotias Elias ovat saaneet tehtäväkseen ideoida taikavoimaa, joka voisi vähentää ruokahävikkiä. Ruokalan henkilökunta oli omassa ketjukirjeessään ehdottanut, että taikavoima muuttaisi lapsia ajattelemaan ruoan olevan hyvää. Opettajat puolestaan pohtivat omassa kirjeessään puhdistuslinkoa biojätteeseen menneille mausteille, jotta ne saataisiin uusiokäyttöön. Aino, Laura, Taavi ja Elias mielikuvituksellinen taikavoima olisivat möykkerit, jotka taikovat ruoan hyväksi.

”Keksimme möykkerit itse. Ne ovat siilejä, mutta samalla taikaolentoja. Möykkerit osaavat taikoa ruoan hyväksi. Möykkerit ovat hyviksiä ja estävät ruokahävikkiä”, lapset kertovat.

Lasten mielestä ruokahävikkiä vähentävän taikavoiman keksiminen oli aika helppoa. Kuvat: Ella Wilén ja Alexandra Parkkonen

Nahistuneet naatit -hankkeessa mukana olleiden taiteilija-asiantuntijoiden yhtenä yhteisenä tavoitteena on ollut avata keskustelua kouluruoan ja lautashävikin merkityksestä arjessa. Ketjukirje-konseptissa siinä on onnistuttu hyvin. Aino, Laura, Taavi ja Elias mielestä ruokahävikistä puhuminen koulussa on hyvä asia. Muuten voisi käydä niin, ettei asiaa tulisi ajateltua.

Kun ruokaa heitetään roskiin, eläimet kuolevat turhaan

Oppitunti ketjukirjeen tekemisen parissa kuluu nopeasti, ja pian kello ilmoittaa välitunnin alkamisesta. Ulkona juostaan ja leikitään, kun 4.-luokkalaiset Aada ja Isla saapuvat jatkamaan keskustelua ruokahävikistä jakaen innokkaasti omia näkemyksiään. Heidän luokkansa kirjoitti jo aikaisemmin ketjukirjeen ruokalan henkilökunnalle. Ketjukirjeen kirjoittaminen oli tytöille mielekästä ja sai pohtimaan omaa toimintaa ruokaillessa.

”Ketjukirjeen tekeminen oli ihan hauskaa. Kirjettä kirjoittaessa alkoi pohtimaan, että tuleeko itse jätettyä ruokaa syömättä. Teimme kirjeen ruokalalle, ja kun he osaavat vastata niin moneen kysymykseen, oli hankala keksiä kysymystä, johon olisi vaikeampi vastata”, tytöt kertovat.

Kun keskustelu kääntyy ruokahävikin vähentämiseen, tytöt pohtivat, miltä tuntuu, kun ruokaa menee roskiin. Heistä se on epämiellyttävää. Keskustelussa nousee esiin myös ympäristönäkökulma – miten ruokahävikki vaikuttaa eläimiin sekä luonnonvarojen käyttöön.

”Ruoan roskiin meneminen tuntuu vähän pahalta. Kun sitä ruokaa on tehty aika kauan ja sitä menee roskiin, niin se on ruoan tuhlausta. Se ei oikein tunnu varmasti kivalta senkään mielestä, joka ruoan on tehnyt”, Aada pohtii.

”Ruokahävikkiä voisi vähentää siten, että sille, joka ruokaa heittää roskiin, voisi kertoa, että sen takia eläimiä kuolee turhaan”, Isla jatkaa.

Teksti: Alexandra Parkkonen