Olen muutaman kerran tämän kevään aikana pohtinut sanaparia kestävä kehitys. Sille määritellään neljä ulottuvuutta: ekologinen, taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen, ja se on luoteeltaan ”kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”. Idealistinen tavoite, joidenkin mielestä ehkä jopa ideologinen. Aihetta on tutkittu eri tieteenaloilla ja eri tulokulmista, on kirjoitettu strategioita, politiikkoja ja ohjelmia, on tiedotettu, koulutettu, kampanjoitu ja kansantajuistettu. Tarve kehityksen kestävyydelle on tunnistettu ja tunnustettu. Sen käytännön toteuttaminen onkin sitten eri juttu, koska emme ole kovinkaan vahvasti kestävyyden tiellä ja vapaaehtoinen muutos vaatii omakohtaista tietoista valintaa.
Yhdessä blogitekstissä ei kovin laajoja yhteiskunta-analyysejä voi tehdä, joten kiinnitän kestävän kehityksen pohdintani omaan työkuplaani, jossa yhdistyvät kansainvälisen yhteistyön ja aluekehittämisen tulokulmat alkaen vaikkapa hankehakemuksen politiikka- ja ohjelmatason viittauksista jatkuen konkreettiseen työmatkustamisen tapojen valitsemiseen. Ilmastonmuutos, korona ja sota Ukrainassa ovat kaikki herättäneet, ravistaneet ja ahdistaneet miettimään kestävyyttä: miten minä sitä työssäni tuen tai vaarannan ja voisinko tehdä jotakin paremmin? Julkisessa tehtävässä, jossa palkka maksetaan verovaroista ja jossa ”työetuihin” kuuluu matkustaminen, olen aivan varmasti etuoikeutettu, ja siksi tekemisen pitää olla vastuullista ja kestävän kehityksen mukaista. En käsittele kotikansainvälistymistä ja siihen liittyen esimerkiksi maahanmuuttoa tai Ukrainan sodan myötä kasvanutta pakolaisuutta, jotka yhdessä ja erikseen olisivat aivan omien pohdintojen arvoisia, myös kestävän kehityksen kannalta.
Sosiaalinen kestävyys
Korona ja sen myötä tapaamisten ja matkustamisen rajoitukset muuttivat ainakin hetkellisesti kansainvälisen yhteistyön sosiaalisia käytäntöjä. Kokoukset ja tapahtumat siirtyivät verkkoon, enkä välttämättä tavannut joitakin yhteistyökumppaneita kertaakaan muuten kuin digitaalisten välineiden mahdollistamissa verkkokohtaamisissa. Liiton kansainväliset verkostot ja hankekumppanuudet osoittautuivat sosiaalisesti kestäviksi, niissä vallitsi luottamus, sitoutuminen ja tasa-arvo, joiden turvin työt etenivät ja tehtävät hoituivat. Tällainen yhteisöllisyys ei kuitenkaan synny eikä pysy yllä itsestään, vaan tarvitaan sitä tukevaa johtamista ja aktiivista yhteydenpitoa. Selvää oli kuitenkin, kun viimein koronan laantuessa päästiin tapaamaan henkilökohtaisesti, että digitaalisuus ja virtuaalisuus eivät yksin riitä – ihmiset tarvitsevat myös lähikohtaamisia. Koska emme joutuneet isompiin ongelmatilanteisiin, on vaikea sanoa miten niitä olisi selvitelty vain sähköisten välineiden varassa. Myöskin uusien toimijoiden mukaan pääseminen yhteistyökuvioihin lienee ollut haasteellista – ehkä sitä ei ole edes yritetty, ja jotakin uutta kiinnostavaa tai hyödyllistä on jäänyt syntymättä.
Kulttuurinen kestävyys
Kulttuurinen kestävyys niputetaan yleensä yhteen sosiaalisen kestävyyden kanssa, mutta kansainvälisen yhteistyön yhteydessä se on paikallaan nostaa erilleen kattamaan myös työkulttuurin. Eurooppalaisissa hankkeissa ja verkostoissa työskentelemme yleisellä tasolla länsimaisessa kulttuurissa ja arvomaailmassa ja etenkin hankkeissa EU:n protokollien mukaisesti, mutta silti eri maissa ja eri alueilla on omat kulttuuriset erityispiirteensä ja toimintatapansa. Kulttuurisen kestävyyden näkökulmasta joudumme kiinnittämään huomiota omiin arvostuksiimme suhteessa yhteistyökumppaneiden toimintaan ja tavoitteisiin, ja on yritettävä ymmärtää – jossakin määrin ehkä myös joustaa, jopa suvaita. Mutta se ei tarkoita sitä, että omasta kulttuurista, arvoista ja arvostuksista luovutaan! Jos näkyvissä on kulttuuripohjainen törmäys, tarvitaan pyrkimystä tasapainoon ja kompromissiin. Mutta pahimmassa tapauksessa tulee vastaan myös ylittämätön raja. Vielä en sellaiselle onnekseni ole maakuntaliiton kansainvälisissä työkuvioissa päätynyt.
Kulttuuriseen kestävyyteen huomion kiinnittäminen on ollut tarpeen jo omien rajojemme sisäpuolellakin Interreg Aurora -ohjelman myötä, koska siinä mukana ovat Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisalueet. Moniko eteläpohjalainen aidosti tietää paljoakaan saamelaisista, heidän kulttuuristaan ja elämäntavastaan ja niiden haasteista nyky-yhteiskunnassa? Siis tietää – ei luule. Saamelaisilla on oma erityisasemansa Aurorassa, ja he tekevät paljolti kehittämistyötä eri saamelaisalueiden kesken, joten eteläpohjalaiset eivät ole heille niitä ensimmäisiä yhteistyökumppaneita. Mutta näin läheltä löytyy esimerkki siitä, että kulttuurinen kestävyys ei ole helppo eikä aina ilmeinen asia.
Taloudellinen kestävyys
Taloudellinen kestävyys on ”sisällöltään ja laadultaan tasapainoista kasvua, joka ei perustu pitkällä aikavälillä velkaantumiseen tai varantojen hävittämiseen. Kestävä talous on edellytys yhteiskunnan keskeisille toiminnoille”. Kestävyyttä kiinnostavampaa on taloudessa yleensä kuitenkin eurojen määrä ja tuotto suhteessa panokseen, ja sama pätee myös julkisen organisaation kansainvälisen yhteistyön taloudellisen tehokkuuden todentamiseen. Viime ohjelmakaudella Etelä-Pohjanmaalle saatiin kansainvälisen kehittämistyön myötä yli 15 miljoonaa euroa, josta suurin osa on julkista rahoitusta. Aluetalouden kestävyyden kannalta noilla euroilla on pidetty ja tuotu alueelle uusia ihmisiä, uutta osaamista, uusia toimintamalleja ja taloudellista toimeliaisuutta erilaisten aktiviteettien ja hankintojen myötä. Koska hankkeiden toiminnoissa edellytetään otettavaksi huomioon kestävä kehitys samoin kuin tasapuolisuus ja vaikkapa hankintojen kilpailutus, niiden voinee sanoa olevan muutenkin taloudellisesti kestäviä. Verkostojen ja hankepartneriaattien kontaktit ovat osa sosiaalista kestävyyttä, mutta niitä voidaan hyödyntää myös taloudellisen kestävyyden vahvistamisessa.
Ekologinen kestävyys
Ekologista kestävyyttä käytetään keskusteluissa yleensä synonyyminä kestävälle kehitykselle. Ilmastonmuutos, hiilinielu, sähköauto, biodiversiteetti, fossiilinen polttoaine, globaali helleaalto kesäkuussa, epäonnistunut kasvukausi ja uhkaava ruokapuola, tuulivoimala… Kansainvälisessä yhteistyössä voimme vaikuttaa ekologiseen kestävyyteen paljolti hankkeiden teemojen ja toimenpiteiden sekä politiikkavaikuttamisen keinoin. Siitä voikin keskustella, miten tuloksekasta vaikuttaminen lopulta on. Konkreettisemmin voi yhteistyön osalta miettiä, onko jokaiseen hanketapaamiseen pakko lentää lainkaan vai voisiko sen järjestää etänä? Tai jos sitten lennetään, niin kuinka paljon? Onko mahdollista tehdä osa matkasta junalla tai vuokrata sähköauto? Lentojen päästöjen kompensointia voi toki maksaa, mutta se ei poista perimmäistä ongelmaa. Ekologinen kestävyys on yhteiskunnallinen ongelma, halusimme tai emme. Ihminen on eläin ja riippuvainen luontoympäristön kestävyydestä. Me olemme jokainen yksin ja yhdessä vastuussa ekologisen kestävyyden tukemisesta, ja se jos jokin on kansainvälisen yhteistyön tehtävä.
Hyvää hellekesää. Vuoden päästä on taas vähän kuumempaa.
Pia Kattelus
kansainvälisten asioiden päällikkö