Varhaisten talonpoikien maailmankuvassa oli paljonkin huomautettavaa, mutta yhdessä asiassa heitä käy ihaileminen: kaikki pantiin kiertoon. Samaa paikkaa pitkään asuttaessa huolehdittiin siitä, että maahan palautettiin se mitä siitä oli otettu. Mietin tätä viimeksi löydettyäni taloni välipohjan purujen seasta useamman parin vanhoja nahkakenkiä. Loppuun kulutettuja, mutta jotain tarkoitusta varten talteen jemmattuja. Talonpojan maailmassa ei tunnettu ”heitä se pois” -ajattelua. Pois tarkoitti korkeintaan, että rikki mennyt kapine tai vaate tuli muuntaa uuteen muotoon. Puurokauha hellaan energiaksi, risainen sukka lumpuksi ja eristämään hirren väliin. Ihmisten biomassoja myöten kaikki kiersi pihapiirin hallitulla elonkehällä.
Vilkunalainen romantikko haluaisi nyt hypätä johtopäätökseen, että kestävyysajattelu on meillä suorastaan verenperintönä. Mutta ei, hiljaisen tiedon ketju on ehtinyt valitettavasti katketa. Väliin on tunkenut jo useampi kertakäyttötuotteita hyödyntämään tottunut sukupolvi. Niukkuuden sijaan suosimme ylikulutusta ja hankimme asioita enemmän kuin tarvitsemme. Eräällä tavoin ekologisen kestävyyden luontainen osaaminen on taantunut sille tasolle, jolla kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys on aina pysytellyt –juuri ne huomautettavat asiat talonpojan maailmankuvassa, kuten erilaisuuden vieroksuminen ja miehiä suosiva käsitys tasa-arvosta.
Aineellisen ja aineettoman muodon ottava kulttuuri ohjaa koko elämäämme. Sukupolvelta toiselle periytyvänä ja erilaisten yhteisöjen taustalla elävänä se muokkaa ymmärrystämme siitä, mikä kulloinkin on arvokasta ja sopivaa. Kulttuurilla on elämänmittainen ote ruokalautasemme sisältöön, ymmärrykseemme lasten kasvatuksesta ja metsien hoidosta, kantoihimme energiarakentamisesta ja maahanmuutosta… Kulttuuri sanelee kulutustamme, asenteitamme ja arvojamme. Olemme alttiita koskettaville tarinoille ja uskomme herkästi näkemäämme. Tämän tietävät myös kertakäyttömaailman myyntimiehet. Jopa niin hyvin, että suojaksemme on pitänyt laatia erillinen kuluttajasuojalaki ehkäisemään hyväuskoisuuden ja kokemattomuuden hyväksikäyttöä osana mainontaa.
Samalla kun tiedämme kulttuurin olevan avain käyttäytymiseemme, voimme olettaa sen auttavan meitä myös kestävämpään elämäntapaan siirtymisessä. Hurjimmissa haaveissa taide-, kulttuuri- ja mainosalan väki järjestäytyisi laajasti tukemaan yhteiskunnallisia kestävyystavoitteita ”toisen kultakauden” tyyliin. Nykyajassa tällainen kansanliike voisi parhaimmillaan levitä #metoo -kampanjan tavoin globaalisti. Osin näin on jo käynytkin – monet taideteokset käsittelevät enenevissä määrin ympäristökysymyksiä ja tekijät puhuvat asian tärkeydestä. Herää kysymys: voidaanko tätä kehitystä vahvistaa?
Elävää perintöä tulisi tutkia ja soveltaa älykkäästi. Ennen maaseudun koneellistumista ja tehotuotannon aikakautta, oli elämää soviteltu skandinaavisiin oloihin jo satojen vuosien ajan. Tuona aikana oli opittu paljon arktisessa ilmastossa selviämisestä ja erilaisten materiaalien käytöstä, mutta ennen kaikkea kohtuullisuudesta. Näitä oppeja tarvittaisiin taas.
Antti Huntus
Kirjoittaja työskentelee erityisasiantuntijana Taiteen edistämiskeskuksessa.