Tuomas Linna

Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta

  • Tuomas Linnan teos Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta.

Kärpäsenä katossa, vierailijana verkossa ja turistina taidenäyttelyssä

Sain kunnian kurkistaa Tuomas Linnan Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta -näyttelyn kulisseihin, kun näyttely oli vielä rakentumassa. Museotyöntekijälle tämä on toki arki- (tai oikeastaan työ-) päivää, mutta fyysisestä näyttelykäynnistä poiketen vierailin näyttelyssä verkossa, kuten näiden etäaikojen protokollaan kuuluu.

Koska itsellenikin verkossa tapahtuva näyttelykäynti on vielä melko uutta, päätin unohtaa museotädin roolin ja sukeltaa näyttelyyn kuin kuka tahansa näyttelykävijä. Pohdin pitkään, mitä kirjoitan näyttelystä. Mitä oikeastaan edes ajattelin siitä? 

Taidehistoriallinen analyysi tai näyttelykritiikki ei tuntunut mielekkäältä. Päädyin kirjaamaan ylös näyttelyn herättämiä vaikutelmia ja mielikuvia – impressioita kuten taidepiireissä sanottaisiin. Suunnannäyttäjänä oli intuitio, fiilis ja jonkinlainen aivojen vapauttaminen assosioimaan. Yritin myös tyhjentää mieleni ennakko-oletuksista ja tiedoista, joita minulla taiteilijasta ja hänen työskentelystään oli.

Tiesin kuitenkin, että Tuomas Linna yhdistää teoksissaan tekstiä, kuvaa ja käsitteellisyyttä. Niin myös tässä näyttelyssä. Kenties tästä syystä jään vaistomaisesti pohtimaan myös teosnimiä ja niihin mahdollisesti sisältyviä viitteitä ja sanaleikkejä.

Katson näyttelyn nimiteosta Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta 1 / 2 (2021) ja pohdin: huh mitä metatasoja! Katson siis ruudulta ruutua, josta näkyy oletettavasti Roomasta tuotu marmorilaatta, jonka päälle on aseteltu kuolleita kärpäsiä ja kasvinlehti. 

Tällä hetkellä tarkastelemme maailmaa paljolti ruutujen läpi. Melkein kaiken voi tehdä ja kokea verkossa tai etänä. Toisaalta väline, älypuhelin tai tietokone, etäännyttää meitä aidosta objektista, toisaalta taas raja aidoksi mielletyn, siis materiaalisen, ja virtuaalisena syntyneen objektin välillä hämärtyy.

Kärpäsen elo on lyhyt, ja itselleni kärpänen edustaa jotain vähän kiusallista, ärsyttävää ja epähygieenistä. Marmori taas usein mielletään kestäväksi, ajattomaksi ja arvokkaaksi materiaaliksi. Pehmeä ja lihallinen, kova ja eloton, arkinen ja juhlava, objekti ja subjekti. Onko kärpänen oikeastaan edes subjekti, jään pohtimaan.

Tempus fugit, aika lentää, sanottiin jo antiikin Roomassa. Oivallan, että englanniksi latinankielinen ilmaus käännetään usein time flies. Flies on myös sanan fly, kärpänen, monikkomuoto. Hauskaa!

Toisaalta kärpästä käytetään populaarikulttuurissa myös kuvaamaan ajan pysähtyneisyyttä. Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus-romaani alkaa kuvauksella virolaisen maalaistalon ikkunassa surisevasta kärpäsestä, joka osoittaa, että siellä ei ole (enää) kiire mihinkään.

Kärpänen on ehkä yleisyytensä ja arkipäiväisyytensä takia innoittanut monia sananlaskuja: olla kärpäsenä katossa, tehdä kärpäsestä härkänen, joutua jonkin kärpäsen puraisemaksi, lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Miksi taiteilija on halunnut yhdistää työhuoneen kärpäset Roomasta tuotuun marmorilaattaan? Mitä tarkoittaa kärpästen herääminen henkiin? Olenko ikinä ajatellut kärpäsiä näin syvällisesti?

Näyttelyn teokset jäävät muutenkin kaihertamaan alitajuntaan. Yöllä uniin tulee kuvastoa, jonka herätessäni ymmärrän olleen johdannaista Linnan näyttelystä, vaikka en tarkkaan enää muistakaan mistä uni kertoi. 

Nukkuessa ajantaju häviää. Aikaa käsitellään teoksissa Kun olimme erossa rannekellomme kulkivat eri aikaa 5/7 (2021) sekä Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta 2/2 (2021).

Usein aika saa symboliset siivet.

Tutkin teosta Kun olimme erossa rannekellomme kulkivat eri aikaa jakuulen välittömästi päässäni Dannyn hittikappaleen: ”Vaan yhdessä kun ollaan aika saa kuin siivet selkään. Kaupunkimme kellojen mä edistävän pelkään.” Mielikuvissani ajan siivet tosin eivät näytä kärpäsen siiviltä ja tuntuu typerältä miettiä Dannya taidenäyttelyssä.

Taiteilijuus nykypäivänä on hyvin erilaista kuin vaikkapa vain muutama vuosikymmen sitten. Linna kuvailee teoksessa Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta 2/2 (2021) kuinka uimahallissa keskustelukumppani poistuu sanomatta mitään kun tämän mielikuva kuvataiteilijasta maalarina on kyseenalaistettu itseään taiteilijaksi kutsuvan toimesta. Melkoinen paradoksi. Näyttely saa väistämättä pohtimaan myös ikiaikaista keskustelua taiteen väline(sic!)- ja itseisarvosta.

Linnan valokuvan tekstikatkelma tekee arkipäiväisyydessään voimakkaan vaikutuksen ja saa ajattelemaan isoja asioita.

En koe syvällisempää tekstianalyysiä tarpeellisena kuvataiteen kontekstissa, vaikka teksti onkin hyvin latautunut. Kuitenkin, koska tekstikatkelma on osa teosta ja osa näyttelyä, on se tietoisesti tuotu kuvataidekontekstiin, joten sallin itselleni pienen pohdinnan. Kirjoitus on tarkkanäköinen ja poeettinen, jotenkin filosofinen hetken kuvaelma. Se sijoittuu banaaliin tilanteeseen, lyhyeen uimahallikäyntiin, joka kuitenkin on jäänyt taiteilijan mieleen. Uimahallin raukeanhektinen tunnelma välittyy katsojalle ja melkein voin haistaa kloorin tai tuntea ilman lämpimän kosteuden ja viileän veden. Kiireettömät eläkeläiset ja oman elämänsä suorittajat, olemme kaikki (nähneet) heitä. Toiset pohtimassa ajan kulua, toiset kilpailemassa sitä vastaan. Onko hetki ollut todellinen vai fiktiivinen, ikään kuin kaunokirjallinen? Onko sillä merkitystä?

Linnan kuvaama uimahallikävijän filosofinen ajatus resonoi: ”Kultainen keskitie on kuin nykyisyys, mitä ei ole olemassa. On vain menneisyys ja tulevaisuus ja on harmaa tie.” Näinhän se on. Tallennamme älypuhelimiimme vimmaisesti hetkiä, jotta voimme palata menneeseen. Jaamme näitä hetkiä sosiaalisessa mediassa, jotta voimme välittää merkityksiä myös valikoidulle ystävä- ja seuraajajoukolle. Siirryn taas minua kiusaavaan ajatukseen todellisen ja epätodellisen tai aidon ja keinotekoisen rajan hämärtymisestä virtuaalimaailmassa. Mietin japanilaisturisteja, jotka kiertävät taidenäyttelyn ottamalla kuvan jokaisesta teoksesta, ehkä palatakseen niihin paremmalla ajalla

Aika ja avaruus. Toisaalta yhteydenpito on helpompaa ja olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan, toisaalta viime aikoina kaikki on tapahtunut jotenkin välillisesti, teknologia-avusteisesti. On mahtavaa, että voimme keskustella kaukana olevien läheistemme kanssa reaaliajassa. Toisaalta taas ahdistaa se helppous, jolla puhelimen voi kaivaa esiin turruttamaan tylsyyttä, vaikka puhelimessa ei tapahtuisikaan mitään, kuten Linna kuvailee. Muistan tamperelaisesta ravintolasta viisihenkisen perheen, joka oli lounaalla eikä puhunut koko aikana sanaakaan, koska kaikki tuijottivat vain laitteitaan. 

Bongaan älypuhelimia myös teoksesta Epämuodollinen kohtaaminen, jossa syntyi innovaatio (2021). Ensin mietin teosta jonkinlaisena – kenties ironisenakin – kunnianosoituksena futuristeille, jotka ihailivat teknokratiaa ja pyrkivät kuvaamaan ikuista liikettä. Toisaalta mieleen tulee myös jonkinlainen hypermoderni Vitruviuksen mies, josta ihmishahmo on jo poistunut. Hallitsemmeko me teknologiaa vai onko se jo orjuuttanut meidät? Teoksen kynänjälkeä muistuttava viiva on hieman pikselöitynyt ja jotenkin (epä)symmetrisyydessään vimmainen. Lankapuhelinaikaan pyöriteltiin puhelimen johtoa ja raapusteltiin kuvioita puhelinmuistioon.

Näen pikseleitä myös teoksessa Kultakalat uivat ympyrää saippuakuplissa (2021). Nyt muistan, että unessani oli ainakin tulikärpäsiä! Mutta hetkinen, teosnimessähän puhutaan kultakaloista ja saippuakuplista. Huomaan, että aivoni käyvät ylikierroksilla ja tiedän, että tätä näyttelykokemusta jään pohtimaan vielä pitkään. Itse toin nuorena taidehistorian opiskelijana Roomasta jääkaappimagneetin, jossa sanotaan Vita brevis, ars longa. (Kärpäsen) elämä lyhyt, taide pitkä.

Elina Alkio
museotoimenjohtaja
Nelimarkka-museo

Epämuodollinen kohtaaminen, jossa syntyi innovaatio, 2021
Valokuva, 180 x 135 mm
Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta 1/2, 2021
Valokuva, 100 x 135 mm
Työhuoneeni kärpäset heräävät henkiin Roomasta tuodulta marmorilaatalta 2/2, 2021
Valokuva, 180 x 135 mm
Kultakalat uivat ympyrää saippuakuplissa, 2021
Valokuva, 100 x 135 mm
Kun olimme erossa rannekellomme kulkivat eri aikaa 5/7, 2021
Valokuva, 180 x 135 mm

* * * * * * *